Dexter vs. Death Note

Kirjoitettu: 2012-01-09, kategoria:

En rehellisesti sanoen tiedä, onko tästä aiheesta aikaisemmin keskusteltu sen syvemmin, sillä Dexter on minulle melko uusi tuttavuus. Muistan toki, kun sarja alkoi Suomessa, mutta tuolloin sitä en vielä katsonut jaksoakaan. Eteenpäinkelaus tähän päivään, ja nyt mennään kuudennessa kaudessa. Niin paljon kuin sarja repiikin huonot hermoni kappaleiksi, on pakko myöntää, että kyseessä on hahmojen käsittelyn kannalta erittäin kiinnostava teos.

Death Noten taas katsoin joskus aika pian animen loppumisen jälkeen, minkä jälkeen tuli mangakin luettua. Tämän sarjan vahvuus oli ehdottomasti mukaansatempaava juoni ja Lightin ja L:n välinen kissa ja hiiri -leikki. Death Noten kaksi japanilaista live action -elokuvaakin olen nähnyt, mutta ne jääköön tässä tekstissä huomioimatta.

Ilmeinen spoilerivaroitus kummastakin sarjasta. Jos rankat juonipaljastukset kauhistuttavat, nyt on hyvä hetki lopettaa lukeminen.

Aluksi pienet synopsikset kummastakin sarjasta. Suurimmalle osalle varmasti ainakin alkuasetelma on tuttu kummastakin sarjasta, enkä usko, että tätä tekstiä lukemaan on kovin moni Death Notea näkemätön tai lukematon päätynyt, mutta kerrataan nyt kuitenkin.

Death Notessa kuolemanjumala Ryuk pudottaa maahan vihkonsa, jonka huippuoppilas Light löytää ja vie kotiinsa. Death Noteksi ristityn vihon sisältä hän löytää yksityiskohtaiset käyttöohjeet, joissa neuvotaan, miten vihkoon ihmisen nimen kirjoittamalla kyseinen henkilö kuolee. Light pitää vihkoa ensin pilana, mutta kokeiltuaan ja todettuaan Death Noten aidoksi, ryhtyy hän poistamaan rikollisia elävien kirjoista Ryuk seuranaan.

Poliisi tietenkin kiinnostuu, kun suuri määrä rikollisia kuolee sydänkohtauksiin. Hätiin kutsutaan salaperäinen etsivä L. Myös Lightin oma poliisi-isä työskentelee tapauksen kimpussa.

Dexterissä sen sijaan päähenkilö on Miamin poliisin murhaosastolla veriroiskeasiantuntijana toimiva Dexter, joka tosiasiassa on sarjamurhaaja itse. Ainoa salaisuuden tietänyt oli Dexterin (myös poliisi-)isä Harry, joka opetti ottopoikansa hallitsemaan pakkomiellettään, pitämään tämän poissa poliisien näköpiiristä ja ennen kaikkea tappamaan ainoastaan pahoja ihmisiä. Pakkomielteensä - tai "synkän matkustajansa" kuten Dexter sitä itse nimittää - lisäksi Dexterillä on ongelmia normaalien ihmissuhteiden muodostamisessa, joten pysyäkseen mahdollisimman epäilyksiä herättämättömänä on hän omaksunut sosiaalisen roolin ja teeskennellyt ihmissuhteensa.

Kummassakin sarjassa siis päähenkilönä on poliisi-isänsä tavoin poliisin kanssa työskentelevä, ulospäin menestyvältä ja normaalilta vaikuttava tyyppi, joka jahtaa murhaajaa/murhaajia. Tosiasiassa kumpikin on pahiksia salaa niittaava sarjamurhaajavirtuoosi, joille kiinnijäänti ei ole vaihtoehto. Yhtäläisyyksiä sarjojen väliltä löytyy siinä määrin, että on mielenkiintoista lähteä tarkastelemaan, mitä eroavaisuuksia niistä löytyy.

Perustavin eroavaisuuksista lienee sarjan fokus. Siinä, missä Dexterissä ainakin itse koen juonen lähinnä puitteiksi hahmojen liikuttelulle, Death Notessa Lightin ja L:n hahmoja tarkasteltiin paljon juonen kautta, joka taas muotoutui sitä mukaa, kuin nämä kaksi hahmoa tekivät päätöksiään ja juoni oli siten sarjan tärkein elementti.

Myös päähahmoissa on muutama hyvin oleellinen ero. Dexterin halu tappaa kumpuaa menneisyyden traumasta, jonka ympärille ottoisä Harry loi tarkat säännöt siitä, kenet saa tappaa ja miksi: henkilökohtaiset tunteet eivät saa vaikuttaa mitenkään, ja jokaisen uhrin on oltava todistetusti murhaaja itsekin. Motivaationa Dexterillä ei siis ole tehdä hyvää tai muokata maailmaa, vaan sääntöjen tarkoituksena on kanavoida Dexterin voimakasta tappamisen halua viattomien sijaan ihmisiin, jotka kohtalonsa mahdollisesti ansaitsevat. Lightilla sen sijaan ei halua tappaa ole, vaan alusta asti Lightin myöhemmin lumipallon tavalla kasvava suunnitelma on juurikin poistaa maailmasta nämä pahaa aiheuttavat ihmiset ja siten muokata yhteiskuntaa. Yksittäisellä tapolla ei ole väliä Lightille kun taas Dexterille jokainen murha on tärkeä tapaus.

Lightin ja Dexterin erilaisista motiiveista syntyy myös mielenkiintoinen huomio: Light on itsensä kanssa hyvin suuressa ristiriidassa, sillä periaatteidensa mukaanhan hänen tulisi tappaa myös itsensä. Toisaalta Light nostaa itsensä alusta asti jumalaksi ihniskunnan yläpuolelle, jolloin hän ei koe samojen sääntöjen pätevän itseensä. Dexterin motiivilla tällaista ristiriitaa ei hahmon sisältä löydy.

Hahmot ovat siis näennäisistä yhtäläisyyksistään huolimatta hyvin erilaisia. Lightille yksilö ei niinkään merkitse, hän nostaa itsensä muiden yläpuolelle ja on erittäin päämäärätietoinen tappamisissaan. Dexterille jokainen uhri on yksilö, ja jokaisen tapon ensisijainen tarkoitus on yksilön, eli Dexterin itsensä halujen tyydyttäminen. Viidennellä kaudella kuvioihin tulee raiskauksen ja pahoinpitelyn jälkeen sattuman kaupalla kaappaajiensa tapposuunnitelmilta säästyvä Lumen, jonka kanssa Dexter lähtee kostamaan yksitellen kaikille kaappaukseen osallistuneille miehille. Näissäkin tapauksissa motiivina on yleisen hyvän sijaan kostonhalu. Lumenilla kostonhalu tietenkin syntyy tähän kohdistuneista rikoksista, Dexterillä se taas on vastikään edesmenneen vaimon murhasta kumpuavaa ja kohdistuu juurikin tähän ryhmään Lumenin kokemusten kautta.

Hahmojen motiiveista ja haluista päästään kummankin hahmon ideologioihin ja siihen, miten ne kehittyvät sarjojen edetessä. Kuten jo mainittu, Dexterin toimintatavan loi paljolti Harry suojellakseen viattomia uhreja ja samalla Dexteriä itseään. Tiukat säännöt tahkottiin Dexterin päähän jo teininä, joten opitut asiat eivät juurikaan sarjan aikana muutu. Tähän vaikuttaa myös se, ettei Dexterillä ole sen suurempia suunnitelmia ja keskittyy yksilöön. Lightilla kaikki on toisin. Lightin saadessa Death Noten on hän jo aikuinen eikä muotoiltavissa enää samoin, vaan hänen maailmankuvansa ja elämänkatsomuksensa ovat melko lailla lopullisessa muodossaan. Light ei mitenkään himoitse itse tappamista, vaan se on yksinkertaisesti väline yhteiskunnan muovaamiseen, eikä sääntöjä ole siis ollut tarvetta luoda minkään kanavoimiseksi tai hallitsemiseksi. Light luo itse sääntönsä valmiin ajatusmaailman pohjalta, kun tilaisuus tappaa helposti ja tehokkaasti ilmestyy. Siksi se myös on koko sarjan ajan liikkeessä ja käsitys siitä, kuka ansaitsee kuolla laajenee jatkuvasti.

Yhtä merkittävää kuin itse hahmot on suunta, johon kummankin sarjan päähahmoa lähdetään alun jälkeen kehittämään. Lightista ei totta puhuen anneta kovin selkeää kuvaa sarjan alussa. Hänelle opiskelu menee selvästi muoden asioiden yli, mutta sarjassa on viitteitä, että Lightilla on ennen Death Noten löytämistä normaaleja sosiaalisia suhteita kanssaopiskelijoihin sekä perheeseensä. Sarjan edetessä nämä suhteet muuttuvat yhä kylmemmiksi, kun Death Notesta tulee Lightin elämän keskipiste ja kiinnijäämisen välttämiseksi hän on valmis uhraamaan tai käyttämään ketä hyvänsä. Muutos tapahtuu melko nopeasti: Alussa Light virittää huoneeseensa ansan, joka sytyttää Death Noten palamaan, jos sen piilopaikka on vaarassa löytyä. Hän on siis valmis vaarantamaan perheensä turvallisuuden välttääkseen kuolemantuomion.

Dexterillä kehitys on täsmälleen päinvastainen: Hänellä on sarjan alussa ollut lapsesta asti ongelmia luoda normaaleja suhteita ihmisiin, joten hän on normaalilta vaikuttaakseen teeskennellyt lähes kaikki ihmissuhteensa. Hyvin pian tämä alkaa muuttua, ja Dexter alkaa oppia muodostamaan tunnesiteitä ihmisiin. Ensimmäisellä kaudella Dexter joutuu valitsemaan juuri löytämänsä biologisen sarjamurhaajaveljensä ja ei-biologisen, samassa kodissa varttuneen poliisisiskonsa väliltä kumpi saa elää, ja päätyy lopulta valitsemaan siskonsa, joka ei veljensä salaisuutta tiedä. Koko sarjan ajan hahmo saa enemmän ihmismäisiä piirteitä ja joutuu uppoutumaan suhteisiinsa

Viimeiseksi mainittakoon vielä sivuhahmot ja niiden merkitys sarjoissa. Mainitsin alussa, että Dexter keskittyy hahmojen pyörittelyyn juonen antamissa kehyksissä ja Death Note kahden päähahmon (L:n kuoltua tilanne tietenkin muuttuu, mutta sarjan paras anti on ehdottomasti L:n ollessa Lightin vastavoimana) tarkastelua juonen kautta ja juonen rakentamista päähahmojen kautta. Tämä näkyy myös sivuhahmoissa. Dexterin sivuhahmot ovat tärkeä osa sarjaa ja Dexterin hahmon tarkastelua ja kehitystä. Dexter käy usein tappohuoneessa uhrien kanssa keskusteluja, joilla hän yrittää määrittää itseään tai ymmärtää läheisiään. Sivuhahmoihin keskitytään myös muutenkin kuin päähenkilöä tukiessa, ja näillä on monimutkaisia keskinäisiä suhteita.

Death Notessa sivuhahmot ovat melko pitkälti olemassa vain rekvisiittana, kuljettamassa juonta ja tukemassa Lightia ja L:ää. Sivuhahmojen välisistä suhteista tai elämistä ei tiedetä juurikaan mitään, eikä heille juurikaan uhrata ruutuaikaa, ellei kohtauksen tarkoituksena ole jokin edellämainituista. Death Notessa tämä toimii, koska juoni on niin tärkeässä osassa. Dexterissä sivuhahmojen tutustuttaminen katsojalle on välttämätöntä, jotta ne toimisivat oikein ja tukisivat Dexterin hahmoa kunnolla.

Kommentoi | Linkki kirjoitukseen

Pihl ja Norontaus: False

Kirjoitettu: 2011-12-09, kategoria: Sarjakuva

Joitain viikkoja (vai peräti kuukausia?) sitten sain oman kopioni ystäväni Laura Pihlin yhteistyössä Pau Norontauksen lyhytsarjakuvakokoelma Falsesta. Kirja sisältää kummaltakin yhden lyhyemmän ja yhden pitemmän mustavalkolyhytsarjakuvan. Kummallakin on aikaisempaa kokemusta sarjakuvan taholta; Pau Norontauksella takana on jo muutama kaupallinen julkaisu, Laura Pihlillä taas on työn alla pitkään jatkunut nettisarjakuva Genesis.

Kirjan avaa Pihlin kahdesta tarinasta lyhyempi, tällä hetkellä reilun sadan sivun pituuteen ehtineeseen webbisarjakuva Genesikseen perustuva Happiness. Tarina kertoo kultapandan ja lehtopöllön risteytyksesä, sotilaan urasta unelmoivasta Kohinoorista. Pääteoksen tapaan tarinan hahmot ovat ihmisten tavoilla ja ajatusmaailmalla varustetut yhdestä tai kahdesta eri eläimestä muodostuvat olennot. Mahdollisesti lapselliseltakin kuulostavan maailman sijaan Pihl kuitenkin luo hahmoistaan raadollisia sekä monesti enemmän tai vähemmän häirintyneitä ja kertoo näillä synkkiä tarinoita.

Alkusanoista huolimatta tarina ei välttämättä aukea erityisen hyvin ilman Genesiksen maailman tuntemista, ja hahmojen väliset suhteet jäävät hieman epäselviksi. Toisaalta epäselvyys luo sarjakuvaan tietynlaista jännittynyttä tunnelmaa ja antaa lukijalle tilaa vetää omat johtopäätöksensä.

Visuaalisesti sarjakuva on melko lähellä Genesistä. Eläinhahmoissa on pyritty realistiseen anatomiaan kuitenkin lisäämällä hahmoille ihmismäisiä eleitä ja ilmeitä. Lopputulos miellyttää silmää pilaamatta sarjakuvan ilmapiiriä liiallisella söpöilyllä. Sarjakuvan tunnelma on synkkä ja mustia pintoja löytyy paljon. Harmaasävyisen tussivärityksen sijaan Happinessissä tussiväritys on korvattu lyijykynän jäljeltä vaikuttavaan varjostukseen. Henkilökohtaisesti tussiväritys on enemmän mieleeni näistä kahdesta, mutta jälkimmäinenkin toimii hyvin. Ainoa varsinaisesti häiritsevä seikka on toisen sivun toinen ruutu, jossa taustana on photoshopattu valokuva. Tämä kuitenkin on ainoa ruutu, jossa kikkaa käytetään, ja kielteisen reaktioni syypäänä onkin lähinnä muutama temppua aivan liian paljon hyväksikäyttävä manga.

Kirjan seuraava tarina on Norontauksen surrealistinen kuvaus hulluuden ja pelon kanssa kamppailevasta, raskaana olevasta naisesta. The Hollow River on kokoelman vähiten juonipainotteinen sarjakuva, joten siitä on vaikein kirjoittaa. Se on myös vaikeimmin ymmärrettävä. Lukija heitetään ilman sen suurempia alustuksia keskelle päähenkilön sekavaa mieltä, missä arkinen maailma on muuttunut pelottavaksi paikaksi täynnä pahaa tarkoittavia ihmisiä. Pelko ja vainoharhaisuus ovat tarinassa jatkuvasti läsnä. Itselleni tarina vaati toisenkin lukukerran aurtakseen kunnolla, mikä ei toki ole huono asia.

The Hollow River poikkeaa paljon Norontauksen kaupallisemmista sarjakuvista. Piirrokset ovat rosoisia ja suurpiirteisiä, joskus luonnoksenomaisiakin ja niihin on yhdistetty leikeltyä ja revittyä paperia. Visuaalinen tyyli on tärkeä osa hahmon ajatusten ja tuntemusten kuvaamista. Se onnistuu luomaan kaoottisen tunnelman ja imaisee lukijan mukaan päähahmon mieleen. Olisi mielenkiintoista nähdä, miten tunnelma muuttuisi, jos sarjakuvasta saisi käsiinsä värillisen version.

Kolmantena vuorossa on Pihlin toinen sarjakuva Lair. Tarina alkaa, kun syvään kuoppaan putoaa sekava joukko ihmisiä yksi kerrallaan. Kun pelastusta ei kuulu, tutustuvat nämä kuusi hyvin erilaista persoonaa toisiinsa. Siinä missä The Hollow River keskittyi kuvaamaan yhden ihmisen kokemuksia sisältä päin, kertoo Lair hahmojensa ajatuksista näiden välille muodostuvien suhteiden ja keskustelujen kautta. Hahmojen ja selkeyden osalta Lair on Happinessiä onnistuneempi teos. Joukkion kaikki hahmot ovat erilaisia ja mielenkiintoisia, ja heistä riittäisi varmasti kerrottavaa vielä toiset nelisenkymmentä sivua. Piristyksenä muuten synkässä tarinassa on juuri sopivan verran huumoria.

Piirrostyyliltään Lair on myös tummanpuhuva. Hahmot ovat rujoja ja persoonallisen näköisiä, ja kuopassa vietetty aika alkaa kustakin näkyä tarinan edetessä. Varjostukseen käytetään tällä kertaa mustalla tussilla tehtyjä viivasävyjä, mikä sopii hahmojen kaunistelemattomaan ulkonäköön loistavasti.

Kirjan viimeinen tarina on Norontauksen tarinoista lyhyempi Forgotten Men. Sarjakuva kertoo naisesta, joka kerää vanhoja mustavalkokuvia jo kauan sitten unohtuneista ihmisistä ja muokkaa niitä. Sarjakuva perustuu runoon, mikä itselleni on vähän hankala lähtökohta, on nimittäin myönnettävä, että runojen tulkitseminen ei kuulu vahvimpiin alueisiini. Ehkä juuri siksi Forgotten Men jää etäisemmäksi kuin The Hollow River eikä vedä sisäänsä samalla tavalla. Piirrostyyli tässä sarjakuvassa on myös lähempänä Norontauksen tyypillisempiä, kaupallisempia sarjakuvia, mutta kuitenkin vielä kokeellisella puolella: ruutujakoa ei juurikaan ole ja sarjakuvassa yhdistellään valokuvaa ja piirroksia.

Kaiken kaikkiaan sekä Pihliltä että Norontaukselta paremmin jäävät mieleen Falsen pitemmät tarinat The Hollow River ja Lair. Itse kirja on suuri, A4-kokoinen ja painettu mustavalkoisena paksulle, valkoiselle paperille. Painolaatu on hyvä, ja kirjaa on mukava lukea. Ainoa kansiin liittyvä toive olisi, että kirjan selkämyksessäkin olisi kirjan ja tekijöiden nimet, pelkkä musta selkämys kun ei näytä oikein miltään kirjahyllyssä. Mutta jos synkemmät aiheet, pohdiskelu ja hahmokeskeisyys eivät pelota pois, kannattaa False mukaansa napata mikäli jossain törmää.